Je suis Charlie

Olin sattumalta Brysselissä Ranskan kaappausdraamojen ja Belgian terrorismin vastaisten operaatioiden aikana. Ranskan tapahtumia voi seurata eri TV-kanavilta tauotta suorana lähetyksenä sen jälkeen kun terroristit olivat hyökänneet Charlie Hebdon toimitukseen. Suoraa lähetystä eivät lähettäneet vain ranskalaiset kanavat vaan myös monet kansainväliset kanavat kuten BBC. Oli uskomatonta seurata kuinka nykyaikainen media pystyy seuraamaan ja välittämään kuvaa tämänkaltaisista operaatioista reaaliajassa. Erityisesti juutalaisen supermarketin piiritystilanteen viimeiset hetket näkyivät yksityiskohdittain selkeästi; poliisien rynnäkkö, pelastuneiden panttivankien juoksu vapauteen ja heidän kauhistuneet ilmeensä, ruumis kassakoneiden luona ja kaapparin ampuminen. Tämä oli todellista tosi-TV:tä.

Tämä media seuranta myös selittää osaltaan sen valtavan reaktion jonka tapahtumat aiheuttivat Ranskassa ja myös kansainvälisesti. Valitettavasti monet muut, usein vielä enemmän inhimillistä kärsimystä aiheuttavat tapahtumat jäävät lähes täysin huomiotta. Tätä kuvasi hyvin International Herald Tribunessa julkaistu pilapiirros, jossa Pohjois-Nigeriassa tuhoa kylvävän Boko Haram ääriliikkeen soturi kysyi tuhotun kaupungin laidalla johtajaltaan: kuinka monta massamurhaa meidän oikein täällä pitää tehdä että päästäisiin uutisiin.

Charlie Hebdon tapahtumat herättivät jälleen kerran keskustelun sananvapaudesta ja onko sillä rajoja. Rajojen ongelma on, kuka ne määrittelee, mihin ne vedetään ja millä perusteilla. Ranskassa on oma pitkäaikainen ja laaja-alainen sananvapauden perinne. Suomessa on selvästi toisenlainen ja suppeampi perinne. Ehkä se ainakin osin johtuu alamaisasemastamme kautta historian ensin Ruotsin vallan ja sitten Venäjän vallan alla ja vielä Neuvostoliiton painostuksen alla. Meillä on totuttu varomaan avoimesti kritisoimasta korkeampia viranomaisia,esivaltaa ja kirkkoa tai vain yleisesti voimakkaammaksi koettua tahoa. Koska lähtökohdat ja perinteet ovat erilaiset, me emme voi tuomita mitä Ranskassa tapahtuu. Heillä on oikeus tulkita sananvapautta omalla tavallaan. Perusasia on, että hyväksymme erilaisuuden myös tässä asiassa, vaikka tavoitteena on pyrkiä yhtenäiseen ja mahdollisimman selkeään määrittelyyn mitä sananvapaudella tarkoitetaan.

Sananvapaudelle asetetut rajoitteet luovat tulkintaerimielisyyksiä ja myös helposti johtavat eriarvoiseen kohteluun. Miksi Suomessa nykyaikana on edelleen jumalanpilkkalaki, mihin sitä tarvitaan? Kuten Vihreiden puheenjohtaja Niinistö totesi hiljattain, tuskin ainakaan Jumala lakia tarvitsee turvakseen. Ehkä turvaa kaipaavatkin ne, jotka luulevat edustavansa ainoaa oikeaa totuutta.

Terroristi-iskujen seurauksena on myös jälleen kerran alettu vaatia poliisien valtuuksien ja erityisesti verkkovalvonnan lisäämistä antamalla viranomaisilla eräänlaisen yleisvaltuutus verkkoliikenteen valvonnasta. Ranskan tapaus ei kuitenkaan millään tavoin voi olla peruste tällaisille vaatimuksille. Terrori-iskujen tekijät olivat kaikki poliisin vanhoja tuttuja ja jo valvonnassa. Kyse siis ei ole lisävaltuuksista vaan siitä, ovatko poliisien taidot ja nykyiset voimavarat (taloudelliset, tekniset ja henkilölliset) riittävät jo heidän käytössään olevien valtuuksien täysimääräiselle hyödyntämiselle.

Suomessakin viranomaisilla / poliisilla on perustelluissa tapauksissa ”vakoilla” kansalaisten puhelinliikennettä ja muuta yhteydenpitoa. En näe mitään syytä antaa yleisvaltuuksia tähän toimintaan. Jos nykyinen rajoitettu ja kansalaisten yksityisyyttä suojaava järjestelmä ei toimi viranomaisten mielestä riittävän hyvin, on selvitettävä, miten sitä voi parantaa. Onko kyse siitä että käytettävissä ei ole riittävästi resursseja, välineita tai koulutusta edes nykyisten mahdollisuuksien hyväksikäyttämiseen? Tai jos kyse on siitä, että lupien saanti valvontatoimiin kestää liian kauan, miten järjestelmää voidaan parantaa pääsöksenteon nopeuttamiseksi? Yleisvaltuutus ei poistaisi sitä tosiasiaa, että viranomaisilla – on se sitten poliisi, suojelupoliisi tai puolustusvoimat – ei kuitenkaan olisi resursseja seurata kaikkea tietoliikennettä ja poimia sieltä oleellista tietoa. Toisaalta se antaisi mahdollisuudet seurata kaikenlaista yksityisyyteen liittyvää tiedottamista jolla ei ole mitään tekemistä rikollisuuden tai terrorismin kanssa. Meillä on jo nyt tarpeeksi näyttöä siitä, kuinka jopa poliisit väärinkäyttävät nykyisiä rajoitettuja tiedonsaantiväyliä, on sitten kyse ns. julkkiksiin liittyvien tietojen asiattomasta kaivelusta tai muista yksityisluontoisista tiedoista.

Meillä on jo nyt juridinen pohja yksityissuojan purkamisesta perustelluissa tapauksissa. Jos siinä on puutteita, parannetaan järjestelmää. Kaiken mahdollisen valvonta ei kuitenkaan ole käytännössä mahdollista. Kyse ei ole valvottavan aineiston määrästä vaan miten parhaiten käytössä olevaa aineistoa voidaan laadukkaasti analysoida jotta siitä olisi jotain käytännön hyötyä rikollisuuden tai ääritapauksissa terrorismin torjunnassa.

Vaatimukset siitä, että eri internet palveluja tarjoavat yhtiöt pakotettaisiin nykyistä enemmän valvomaan eri palvelimien sisältöä eivät ole realistisia. Jälleen kysymys olisi siitä, mihin raja vedettäisiin, kenen päätöksellä. Pakotteet johtaisivat käytännössä mielivaltaiseen sensuuriin yhtiöiden pyrkiessä rajoittamaan viestintää varmuuden vuoksi oman selustansa varmistamiseksi.

Päähuomio tulisi kiinnittää siihen, että ymmärrettäisiin nykyistä paremmin mikä ajaa ihmisiä näihin äärimmäisyysliikkeisiin ja -tekoihin. Millä tavalla sitä voidaan estää ja lisätä yhteiskunnan sisällä erilaisuuden hyväksymistä. Se on ilman muuta huomattavasti vaikeampaa kuin mekaaninen rajoitteiden lisäämiinen. Rajoitteet eivät kuitenkaan ratkaise lopulta mitään vaikka saavatkin niitä vaativat poliitikot kenties hetkellisesti näyttämään hyviltä.

Rajoitteiden lisäys on mitä ääriryhmät haluavat, kukin omasta näkökulmastaan. Aääriryhmäthän elävät itse rajoitteiden maailmassa, koskevat ne sitten eri värisiä, eri uskoisia, naisia, pukeutumista, käyttäytymistä jne. Rajoitteiden lisääminen vain palkitsisi ääriryhmiä ja rohkaisi niitä vaatimaan lisää. Tähän ansaan meidän ei pidä mennä.

Taistelu ääriryhmiä vastaan voidaan voittaa vain jos kaikkien yhteisöjen sisällä voimistetaan suvaitsevuuden ilmapiiriä. Annetaan kaikkien kukkien kukkia, olivat ne sitten kauniita tai rumia.

Pahinta mitä voi tapahtua on ylireagoida ja tehdä hätäisiä päätöksiä ja varsinkaan yleistyksiä joidenkin ääriliikkeiden tai niitä edustavien yksilöiden pohjalta. Me emme ole sodassa islamia vastaan mutta kylläkin ääriliikkeitä ja terroristeja vastaan. Ääriliikkeitä on kaikissa uskonnoissa. Uskontoja on kautta aikojen käytetty väärin poliittisten tai muiden valtatavoitteiden ajamiseksi.

Olin Brysselissä kokouksissa Syyrian oppositiota edustavien henkilöiden kanssa. He olivat kaikki muslimeja ja yhtä lailla tyrmistyksissään kuin me Ranskan tapahtumista. Heidän lisähuolensa oli myös se, että heidän uskontonsa näiden tekojen kautta leimataan terrorismiin ja samalla heidän taistelunsa Syyriassa vapauksien ja demokratian saavuttamiseksi leimataan vain uskontojen tai uskonlahkojen väliseksi sodaksi. Arabi keväällä ei ollut mitään tekemistä uskonnon tai uskontojen välisten riitojen kanssa. Ihmisten tavoitteena oli päästä vapauteen, pois vuosikymmeniä kestäneestä diktatuurista. Vasta myöhemmin vallankumoukset kaapattiin eri toimijoiden, usein ulkopuolisten, toimesta palvelemaan uskonnollisten ristiriitojen voimistamista.

Jos arabimaissa ihmiset nyt pyrkivät ulos diktatuureista ja poliisivaltioista, miksi me rakentaisimme sellaisia itse. Minä ainakaan en halua rakentaa tai asua poliisivaltiossa – je suis Charlie.

Ilkka Uusitalo

Kommentointi on suljettu.

css.php