Olisiko Kekkonen tviitannut?

Urho Kekkonen oli Suomen pitkäaikaisin presidentti (1956-82) ja jo sitä ennen mukana politiikassa 1930-luvulta lähtien moninkertaisena ministerinä ja pääministerinä. Hän oli myös aikanaan hyvin kiistelty poliitikko ja presidentti. Selitystä hänen pitkälle presidenttikaudelleen on haettu hänen karismastaan, häikäilemättömästä taktikoinnista ja kansansuosiosta. Suomessahan tunnetusti, vielä tänäänkin, tunnetaan kaipuuta vahvoja johtajia kohtaan.

Kekkonen myös tunnettiin siitä, että hän piti yhteyksiä hyvin laaja-alaisesti erilaisiin ihmisiin, olivat he sitten politiikan tai taiteen alueelta. Nykykielellä puhuttaisiin varmasti siitä, että hän oli hyvä verkostoitumaan. Toisaalta on muistettava, että vuosien myötä kun hänen valtansa kasvoi, eri syistä myös häneen haettiin yhteyksiä, johtuivat ne sitten poliittisista tai taloudellisista syistä. Hyvässä muistissa ovat ns. perässähiihtäjät.

Kekkonen käytti erittäin taidokkaasti hyväksi kirjoitettua mediaa. Häntä on kuvattu erittäin taitavaksi kynän käyttäjäksi ja vuosikymmenten ajan hän toi esille mielipiteitään sekä nimellään että eri nimimerkkien suojassa. Max Jakobson onkin sanonut Kekkosella olleen muihin poliitikkoihin verrattuna ylivertainen kyky käydä valtataistelua samanaikaisesti kahdella tasolla – julkisuudessa ja pimennossa. Nimimerkkien suojassa hän sivalsi armotta vastustajiaan ja pureva iva ja sarkasmi olivat hänen leipälajejaan. Nimimerkkejä arvioidaan olleen jopa parisen kymmentä. Tämä toiminta ei loppunut edes hänen presidenttikautenaan. Tunnetuimmat nimimerkit ovat Pekka Peitsi 1940-luvulla ja Liimatainen, jonka suojissa Kekkonen kirjoitti Suomen Kuvalehteen 1960-1975.

Nimimerkkikirjoitusten lisäksi Kekkonen oli kuuluisa myllykirjeistään. Hän jopa julkaisi niitä kirjana vuonna 1976. Kirjeet saattoivat olla erittäin teräviä vastaanottajan kannalta, kuten yksi tunnetuimmista kansleri Merikoskelle ja 25 muulle korkealla virkamiehelle vuonna 1975 osoitettu, jossa vastaanottajia kutsuttiin ”saatanan tunareiksi”, heidän arvosteltuaan poliittisia virkanimityksiä.

Kekkosen kanssa läheisesti työskennelleet ovat kuitenkin todenneet, että maineestaan huolimatta hän oli valmis keskustelemaan eriävistä mielipiteistä avoimesti, vaikka ei niitä olisi hyväksynytkään. Jakobson myös toteaa Kekkosen lukeneisuuden laaja-alaisuuden olleen ”ällistyttävän” ja poikenneen useimmista muista poliitikoista. Sen lisäksi hänellä oli hyvä muisti.

Kun ottaa huomioon edellä mainitut Kekkoseen liitetyt luonnehdinnat, niin voisiko ajatella Kekkosen sortuneen Trumppimaiseen tviittailuun, mikäli twitter hänen aikanaan olisi ollut tarjolla? Itse ajattelen, että tviittaus hänen kaltaiselle kokeneelle ja taitavalle politiikan pelurille olisi ollut liian pelkistettyä max. 140 merkin mittaisine viesteineen. Siinä ei hänen kynällinen taituruutensa pääsisi arvoonsa. Kekkonen myös pelasi enemmän kulissien takana eikä suoraan julkisuudessa. Taitavana poliitikkona hän kuitenkin olisi myös nähnyt sosiaalisen median hyödyt mutta antanut sen käytön avustajiensa hallintaan. Trumppimaista toimintaa hän olisi todennäköisesti pitänyt moukkamaisena ja poliittisesti arveluttavana sekä osoituksena poliittisesta kypsymättömyydestä.

3 kommenttia artikkeliin “Olisiko Kekkonen tviitannut?”
  1. avatar beobachter sanoo:

    Haluan korjata tuossa omassa tekstissäni kiusallisen virheellisen sanonnan. Oikein kirjoitettuna tekstin tulee olla ”Aiheellinen arvostelu sitä kohtaan, että monien mielestä NL’n vaikutusvalta ulottui jopa Suomen sisäisiin asioihin, kasvoi 1970-luvun loppuvuosina”. Eli toden totta, vaikka NL’n vaikutusvallan ulottuminen Suomen sisäisiin asioihin saattoi joidenkin piirien (taistolaiset) mielestä olla aiheellista, sitä se ei yleisesti ottaen eikä maamme suvereniteetin kannalta todellakaan ollut. Ja siksi arvostelu oli aiheellista. Tosin on sanottava, että saksalaislehden lanseeraama Finlandisierung oli liioitteleva ja jopa loukkaava, jota myöhemmin mm liittokansleri Kohl halusi oikoa..

  2. avatar Ilkka Uusitalo sanoo:

    Eipä tuohon paljoa lisättävää, hyvä yhteenveto. Vaikka ajoittain harjoitettu politiikka ei ehkä näyttänyt hyvältä ja ihanteelliselta, niin on muistettava myös että emme elä ihannemaailmassa. Lopputulos kuitenkin on ollut hyvä ja tältä pohjalta hyvä valmistautua itsenäisyyden 100-vuotisjuhlintaan.

  3. avatar beobachter sanoo:

    Seuraava ei välttämättä ole vastaus kysymykseen ”twiittaisiko Kekkonen, mutta kun tuo suuri poliitikko näin Suomi 100 vuonna tuli tällä palstalla puheeksi, päätin kirjoittaa aiheesta hiukan. Kekkonen oli ruhtinas ja kansanmies samassa persoonassa, Oli suuri valtiomies, joka ensin yhdessä Paasikiven kanssa rakentamalla hyvät suhteet NL’n kanssa ja myöhemmin pitämällä niiden vaalimista henkilökohtaisesti tärkeänä silmämääränä hankki ja säilytti Kremlin luottamuksen. Tämä luottamus oli avaintekijä poliittiselle liikkumatian saamiselle lännen suunnalla, joka Kekkosen määrätietoinen pyrkimys liikumatilan laajentamiseksi konkretisoitui ensin vapaakauppajärjestö EFTA’n jäsenyytenä ja myöhemmin Euroopan vapaakauppajärjestön EEC’n, nykyisen Euroopan Unionin EU’n edeltäjän jäsenyyytenä. Luottamuksen olemassaolo niin idän kuin lännen suunnassa sai kauneimmman kukkansa Helsingin 1975 ETYK-kokouksessa. Suhteiden rakentamisessa Kekkosella oli päteviä apulaisia, diplomaatteja, muun muassa Jaakko Iloniemi, Max Jacobson, Risto Hyvärinen ja monet muut. Kauppasuhteiden rakentamisessa Venäjän kanssa Kekkonen teki paljon henkilökohtaistakin työtä ja etenkin rakennusprojektien ja monen teollisuudenalan, esim laivanrakennuksen, tekstiilituotteiden vienti Venäjälle ja öljyn ja myöhemmin maakaasun tuonti sieltä oli Suomelle hyödyllistä. Tosin neuvostokaupan suuri osuus ja kaupan yhtäkkinen loppuminen NL’n hajotessa aiheutti 1990-luvun alkuvuosina hetkellisesti suuria ongelmia. Tottakai Kekkosella, aikansa itsevaltaisella, mutta valistuneella diktaattorilla oli myös kiihkeitä poliittisia vastustajia, mm Veikko Vennamo ja Tuure Junnila. Arvostelu sitä kohtaan, että aivan aiheellisesti monien mielestä NL’n vaikutusvalta ulottui jopa Suomen sisäisiin asioihin, kasvoi 1970-luvun loppuvuosina. Jopa Suomen ulkopuolella Saksassa tätä moitittiin ja die Welt lehti lanseerasi ”Finlandisierung”, suomettuminen käsitteen, joka kielteissisältöinen ilmaus on säilynyt polittisessa terminologiassa tähän päivään saakka.

css.php